Lapsen yksityisyys netissä

Tämä aihe puhuttaa monia äitejä, ja jakaa mielipiteitä hyvin paljon. Toisille lasten kuvien laittaminen nettiin on ehdoton ei, ja näin äidit haluavat suojella lapsensa yksityisyyttä. Ennen Annin syntymää olin jo päättänyt että tulen kyllä lapsestani laittamaan nettiin kuvia joissa hänen kasvonsa näkyvät, mutta sitten kun Anni syntyi ja makoili sängyssä mun vieressä niin mietin, että haluanko sittenkään hänen kasvojaan tuhansien ihmisten silmien alle. Tiesin kuitenkin, että esimerkiksi juuri blogin pitäminen varmasti vaikeutuisi jos joutuisi aina sensuroida lapsen kasvot tavalla tai toisella jokaisesta kuvasta. Mulle on ihan fine jos jotkut näin tekevät, mutta myönnän että sellaisia blogeja en itse tykkää lukea joissa lapsesta otetut kuvat on otettu niin, ettei hänen kasvonsa näy. Niistä kuvista puuttuu aina se tietty tunnelma, kun kuvassa ei ole muuta kuin lapsen selkä ja/tai takaraivo. Puhumattakaan kuvista, joissa lapsi näkyy kokonaan mutta kasvot on sumennettu niin, että lasta ei pysty tunnistamaan.


Mun oman kantani luultavasti jo tiedättekin blogini ja instagramini kuvien perusteella. Kokoajan kasvava sosiaalinen media on täynnä niin paljon erilaista materiaa, että uskon kuvien oikeasti vain hukkuvan sen kaiken sekaan. Kuinka monia oikeasti kiinostaa täysin tuntemattoman lapsen kuvat netissä. Kun te näette netissä tuntemattomien/puolituttujen lasten kuvia, niin kuinka paljon se teitä kiinostaa? Itse uskon siihen, että kuvat oikeasti vain selataan nopeasti läpi ja sitten unohdetaan muutaman sekunnin kuluttua.

Anni tulee mitä luultavammin viettämään ison osan lapsuudestaan kameran edessä äidin kuvattavana, ja kun ikää tulee lisää niin hän taatusti kiinostuu myös siitä, mitä kuville tehdään ja tulee seuraamaan vierestä, kun muokkaan kuvat ja lisään niitä nettiin. Hän tulee siis kasvamaan siinä tiedossa, että hänestä on kuvia netissä, eikä hän missään vaiheessa havahdu yhtäkkiä siihen tietoon, että nyt hänen yksityisyytensä on rikottu. Sitäpaitsi, silloin kun lapsi pystyy itse asiasta päättämään niin kuinka moni 11 tai 12 vuotias netin ihmeelliseen maailmaan tutustuva lapsi oikeasti tajuaa mitä se tarkoittaa kun nettiin laittaa kuvia omasta naamastaan. Itse taisin olla juurikin 12 vuotta kun rekisteröidyin ii2 sivulle, eikä mulla käynyt mielessäkään mitä seurauksia sillä muka voisi olla, että laitan omia kuvia nettiin. Sosiaalinen media oli iso osa jo silloin monen lapsen/nuoren elämää, mutta nykyään yhä suurempi ja vain aika näyttää mitä se on silloin, kun Anni on sen ikäinen. Uskon että sen aikainen sukupolvi näkee sosiaalisen median niin eritavalla, ja uskon lapseni olevan vain kiitollinen siitä, kuinka tarkkaan hänen kasvustaan on pidetty kirjaa ja kuinka hänet on ikuistettu valokuvin eri ikävaiheissa.

Kuvia voi kuitenkin lisätä nettiin hyvän maun rajoissa ja kohtuudella. Toiset haluavat julkaista lapsistaan häpeilemättä lähes kaiken ja lisäävät heistä kuvia nauraessa, itkiessä, syödessä, potalla, puolialastomana jne. Itse haluan julkaista Annista vain sellaisia kuvia, joista en usko hänen tulevaisuudessa sen kummemmin välittävän vaikka kuva olisikin ollut kaikkien nähtävillä. Jonkinlaisen yksityisyyden haluan lapsellani kuitenkin säilyttää, ja uskon että en kovin yksityiskohtaisesti tule hänestä blogiinkaan kirjoittamaan. Esimerkiksi hänen luonteenpiirteensä, temperamenttinsa, itkun ja kiukun aiheet tulevat mitä luultavammin jäämään vain meidän perheenkeskeisiksi asioiksi, koska ne eivät mielestäni kuulu muille.


Kyllä myönnän itsekin välillä miettivän, mihin tarkoitukseen Annin kuvat päätyvät mutta faktahan on se, että mitä mä en tiedä, ei myöskään mua satuta. Mielestäni ihan yhtälailla joku voisi katsella lasta julkisessa uimahallissa, kaupassa, puistossa tai missä tahansa. Halusin käyttää postauksessa kuvia, joissa lapsen kasvot ovat sumennettu ja sitten kuvia, joissa hänen kasvonsa näkyvät. Taitaa olla sanomattakin selvää, kumpia kuvia on kivempi katsella ja kummista saa enemmän irti, vai mitä?

Mitä mieltä te olette, saako lapsesta laittaa kuvia nettiin vaikka hän ei ole siihen omaa suostumustaan antanut?

Vuosikatsaus 2014

31.12.2013 tuli vietettyä töissä iltavuorossa ja laitettua mummuja yöpuulle ja seuraavana aamuna seitsemältä mennä myös heitä herättelemään. Joel vietti uudenvuoden armeijan harmaissa, joten mullakin oli hyvä syy painaa töitä ja mennä aikaisin nukkumaan uudenvuoden aattona.
4.1.2014 klo 02:30 lähti Kokkolasta avec kuljetus kohti Haminaa ja reserviupseerikoulun kurssijuhlaa. Tuona viikonloppuna tuli valvottua kyllä heti urakalla ja istuttua bussissa vielä sitäkin enemmän. Olihan se hienoa päästä kerrankin tälläytymään kunnolla ja vetää pitkä tylliunelma päälle, vanhojentansseihin kun tällaisella ammattikoulun käyneellä ei oikein ole mahdollisuutta. Ei ehkä niin muodolliset juhlat kuin annetaan olettaa mutta ihan kivat pippalot kyllä ja jos ei muuta niin todella mieleenpainuvat, ja ehkä tääkin on yks niitä once-in-lifetime kokemuksia.
6.1.2014 allekirjoitin elokuun loppuun työsopimuksen uudessa työpaikassa, joka oli mulle ennestään tuttu viimeiseltä työharjoittelujaksolta lähihoitajan opinnoissa. Tykkäsin ihan älyttömästi kyseisestä paikasta, siellä oli ihania vanhuksia ja vielä ihanempia työkavereita, ja sinne oli aina kiva lähteä töihin.
4.2.2014 päivä, jolloin mun menkkojen olis pitänyt alkaa. Melkein aamun valjetessa jo kaivoin vessan laatikosta raskaustestin ja tein sen sillä asenteella, että negatiivinen sieltä kuitenkin tulee ja mun menkat alkaa taas myöhemmin tänään, niin kuin useana kuukautena aikaisemminkin. Yllätykseksi tikkuun piirtyikin 2 punaista viivaa joista en vieläkään osannut kunnolla iloita, koska epäilin asiaa edelleen tosi paljon. Joel oli parhaillaan armeijassa metsäleirillä, enkä malttanut olla kertomatta tätä sille joten näpyttelin whatsapissa viestin positiivisesta testistä vaikka en asiaan täysin vielä uskonutkaan.
22.3.2014 vielä tässäkin vaiheessa epäilin mun raskautta ja olin kelannut mielessä kaikki mahdolliset tuulimunaraskaudet sun muut. Olin tilannut ebaystä kotidopplerin, jolla voi siis kuunnella vauvan sydänääniä kotona. Tiesin että tässä vaiheessa sydänääniä ei välttämättä saa vielä itse kuulumaan mutta ajattelin silti huvikseni kokeilla. Pienen etsinnän jälkeen sykenäyttö hyppäsi sinne 160 ja alkoi kuulumaan pientä viuh-viuh-viuh ääntä, joka on siis vauvan sydämen syke. Tää päivä jäi mulle erityisesti mieleen, koska vasta silloin kun kuulin vauvan sydänäänet niin raskaudesta tuli mulle totta, ja itkua tihrustaen sitten kuuntelin meidän pienen sydämen jumpsutusta pitkin iltaa ♥
24.3.2014 ensimmäinen ultra, raskausviikot 11+3. Oli ihanaa päästä näkemään meidän pieni köllöttelijä, joka tiuhaan tahtiin heilutteli pikkuisia käsiään ja kääntyili massussa vauhdikkaasti kyljeltä toiselle. Kaikki oli niin kuin pitääkin, eikä mitään poikkeavaa löydetty ja hymyssä suin saatiin lähteä kotia kohti.
28.3.2014 lähdin junalla kohti Kauhavaa ja mun vanhempia. Tarkoituksena oli nyt paljastaa meidän vauvauutiset meidän vanhemmillekkin. Halusin pitää asian salassa juurikin tuohon ensimmäiseen ultraan asti ihan siltä varalta, jos jotakin olisikin ollut pielessä. Otin ultrasta saadun kuvan mun selän taakse ja menin äidin luo ja sanoin ''mulla olis teille vähän kerrottavaa'', johon äiti samantien vastasi innoissaan ''no mä oon kyllä vähän aatellu!''. Aloin nauramaan ja näytin kuvan meidän pikkuisesta masuasukista, ja uutinen otettiin vastaan kummassakin perheessä erittäin suurella rakkaudella, ja niin äiti kuin anoppikin oli asian kuulemma jo aavistanut etukäteen.
20.5.2014 rakenneultra. Tätä edeltävänä yönä en saanu melkein nukuttua ollenkaan kun mua jänskätti niin paljon. Sielä meidän vauhdikas tapaus taas potki, heilutteli käsiään ja hörppi lapsivettä. Kaikki oli taas niinkuin pitääkin, ja kun kaikki oleellinen ja tärkeä saatiin katsottua niin tohdittiin kysyä kumpiko se siellä masussa mahdollisesti majailee, ja saatiin tyttölupaus.
19.6.2014 melkein vuoden odotus ja piina päättyi, kun ukkokulta sai viskata siviilit päälle ja sanoa armeijalle byebye. Oli kyllä kieltämättä tosi outoa kun Joel ei lähtenytkään enää takaisin inttiin, ja kieltämättä vei kyllä aikansa tottua siihen että mun kanssa saman katon alla on nyt joku toinenkin kokoajan, eikä pelkästään viikonloppuisin. 
30.6.2014 neuvolassa käyty lääkärillä, ja tähän päivään loppui mun työnteko siltä vuodelta. Vauva kasvoi hyvää vauhtia ja majaili masussa erittäin alhaalla. Pienikin fyysinen rasite sai aikaan liitoskipuja ja supistuksia, ja vaarana oli että paikat lähtee aukeamaan liian aikaisin. Kaikki mahdolliset kiellot sohvalla löhöämistä lukuunottamatta sain sillä reissulla, ja loppuraskaus sitä sitten otettiinkin niin iisisti kuin vai olla ja voi. Jälkikäteen kyllä vähän naurattaa nämä kaikki kiellot, kun meidän neiti meni kuin menikin vielä yliajalle ennenkuin päätti maailmaan tupsahtaa. Mutta parempihan se oli pelata varman päälle kuin katua myöhemmin.
1.8.2014 muutto uuteen kotiin ja paikkakunnan vaihto. Vaikka Kokkolassa asumisessakin oli ne hyvät puolensa ja toisaalta haikeudella sieltä muutin, niin oon mä täällä nykyisessä asuinpaikassa kyllä viihtynyt paljon enemmän. Kyllä se maaseudun ja syrjässä asumisen rauha vaan vetää enemmän puoleensa kuin se kaupungin melu ja melske. Lenkkeillessäkin Milo saa juoksennella pitkin pellonreunoja, eikä tarvi lyhentää hihnaa kokoajan vastaantulijoiden takia. 
19.10.2014 on kai sanomattakin selvää, että tämä päivä on koko vuodesta ikimuistoisin. Koko kokemus itsessään jopa sijoittuu mun top listan ihan kärkipäähän, mutta kokemustakin hienompi asia oli tuon nelituntisen kärvistelyn jälkeinen palkinto, meidän oma ihana tyttövauva ♥ 

Meidän joulu

Niin se vain joulu meni taas ohi yhtä nopeasti kuin jokaikinen vuosi. Monta viikkoa sitä jäätävää jouluhypetystä ja sitten kaikki ohi parissa päivässä. Mutta no, eipä auta voivotella. Meidän jouluaamu starttasi käyntiin sillä, kun Joel heräsi kuudelta laittamaan auton lämmitykseen ja valmistautui lähtemään seitsemäksi töihin. Mulla oli myös aikomus nousta suhteellisen aikaisin ja mennä perinteisesti sohvan nurkkaan katsomaan joulupukin kuumalinjaa, mutta koska meidän neidin unirytmi on mitä on ja päästiin nukkumaan taas vasta joskus kahden aikoihin yöllä, se lämmin sänky kyllä veti puoleensa paljon enemmän. Heräsin uudestaan sitten joskus puoli kymmenen aikoihin mutta aina vaan olis tehnyt mieli pitää itsensä vaakatasossa, ja Annikin se vielä nukkua pötkötti niin sikeästi mun vieressä etten millään raaskinut nousta. Sitten tajusin että joulupukin kuumalinjaa pystyy nykyään katsoa tuosta mun samsungistakin. Siellä mä sitten pötköttelin sängyn pohjalla Anni kainalossa ja katoin tätä kyseistä ohjelmaa tyytyväisesti peiton alla. Eipä tarvinnut kärsiä huonoa omaatuntoa siitä että jäisi jokavuotinen perinne tekemättä vaan sen takia etten jaksa nousta sängystä ylös. Joel pääsi kahdeltatoista töistä ja heti kun auto kurvasi pihaan niin nakattiin tavarat autoon ja lähdettiin hautuumaan kautta kohti Kälviää. Perillä oltiin noin puoli kolmen aikoihin ja koko loppuilta meni kyllä aivan älyttömän nopeasti lahjoja availlessa, hyvää ruokaa syödessä ja paljussa lillutellessa. Harmi kyllä, meidän visiitti Joelin kotona jäi vähän liian lyhyeksi kun seuraavana aamuna oli tarkoitus jo lähteä mun vanhempien luokse Kauhavalle johon myös mun siskojen oli tarkoitus tulla. Oli aivan mahtavaa taas pitkästä aikaa viettää aikaa koko perheen kanssa, näitä päiviä sais olla kyllä enemmän! Ja tosiaan lahjamäärästä päätellen me oltiin oltu kyllä erityisen kilttejä koko perhe, Anni erityisesti. Kiitoksia vain vielä pukeille ;-)