Enää 23 päivää! Välillä vaikea käsittää sitä, että periaatteessa hetkenä minä hyvänsä lähtö voi tulla, ja meistä tulla vanhempia. Viime viikonloppuna mut yllätettiin aivan täysin, kun pääsin viettämään pienimuotoisia vauvakutsuja hyvän seuran, ruoan, saunomisen ja jalkahoidon merkeissä. Tältä illalta ei multa löydy mitään kuvamateriaalia, kun mitään tietämättäni lähdin Kauhavalle melkein kahta kättä heiluttaen ja kollarit jalassa. Se, kun lähtöä tehdessämme Joel kysyi kotiovella ''eikö sulla oo mitään hienompia vaatteita mukana?'', ei herättänyt mussa mitään epäilyksiä eikä edes se, kun näin äitin vatkaavan ihan valtavaa määrää lettutaikinaa muka vaan meille neljälle. Kai se on totta että raskaus tekee vähän hajamieliseksi.
Oon tässä jo parin viikon ajan kerennyt harmittelemaan sitä, kun Seinäjoella ei kaikille kuulu virallinen synnytystapa-arvio, vaan se tehdään ainoastaan silloin jos siihen nähdään tarvetta. Kokkolassa tämä taas kuului automaattisesti kaikille, ja olin rakenneultrasta lähtien orientoitunut siihen että vielä on yksi ultra edessä jossa arvioidaan vauvan kokoa ja mietitään tulevaa synnytystapaa. Eilen mulla oli sitten täällä viimeinen neuvolalääkäri, ja sain sieltä lähteä kyllä hymy korvissa, kun olin kuin olinkin saanut tällä käynnillä vastaukset kaikkiin miettimiini kysymyksiin. Toisin kuin luulin, pääsin siis kuitenkin ultralla kurkkaamaan mitä pikkuiselle kuuluu. Lääkäri oli tosi mukava ja hyvin selittäen katsoi kaiken tärkeän napanuoran virtauksista lapsiveden määrään. Vauvan painoarvioksi saatiin 2800g, ja syntymäpainoarvioksi 3300g :-) Mua oli myös mietityttänyt yksi ei-niin-tärkeä asia, nimittäin vauvan sukupuoli. Kokkolassa neuvolalääkärin ottaessa ultralla pikaista kokoarviota, en vaan kertakaikkiaan kehdannut ruveta kysymään siinä että voisiko sitä samalla kurkata sinne jalkoväliinkin :-D Tämä lääkäri kuitenkin kysyi itse jo ennen ultrauksen aloittamista, että haluanko saada varmistuksen sukupuolelle. Ja niinhän tämä meidän kaveri köllötteli siellä täysin jalat levällään niin, että ei jäänyt kyllä mullekkaan epäselväksi, että
tyttöhän se siellä oli ♥
Kun kipeitä supistuksia alkoi tulemaan niin koin tarpeelliseksi jo alkaa miettimään, mitä sinne sairaalakassiin oikein pakkaisi. Yritin karsia joukosta kaiken mahdollisen turhan, mutta voi olla että sekaan on nytkin eksynyt semmoista tavaraa, mitä ei välttämättä tule käytettyä. Pakkasin valmiiksi kaksi kassia, toisen mulle ja toisen vauvalle (jonka Joel saa tuoda hakiessaan meidät kotiin). Otin mukaan hieman omiakin vaatteita, mutta en tiedä vielä tulenko niitä sielä sairaalassa käyttämään. Sukkia nyt ainakin, mutta muista en vielä tiedä. Voi olla että käytän niitä vaihtelevasti ja vähän sekaisin sairaalavaatteiden kanssa, saa nyt nähdä :-D
Suihkugeeli, shampoo, hoitoaine, naamanpesuaine, bebanthen, deodorantti, kasvovoide, perusvoide, hammasharja- ja tahna, hiustenkuivaaja, liivinsuojia, siteitä, hiusharja, pompula, pinnejä, meikkipussi (sisältäen cc-voide, ripsari ja kulmakynä).
Oma aamutakki, mustat löllöhousut, imetysliivit, kaksi imetystoppia, villasukat, tavallisia sukkia.
Lukemista, pillimehuja, Ipad, kännykkä ja laturi, kaurapussi, lompakko, neuvolakortti, kameran laturi, kamera (joka kuvaushetkellä käytössä).
Vauvalle fleecehaalari, sukkahousut, kaksi bodya ja kahdet housut (pitää olla valinnanvaraa :-D), sukat, myssy, tumput, pari harsoa, tutteja, tuttinauha.
Päivälleen tasan 4 vuotta sitten me käveltiin nykyisen kotikaupunkimme katuja myöhään illalla kohti juna-asemaa. Silloinkin oli kylmä niin kuin nyt, sä olitkin fiksu ja olit ottanu pipon ja lapaset mukaan, toisin kuin mä. Mun oikea ja sun vasen käsi olikin toisissaan kiinni saman lapasen sisällä. Niin kuin aina, tälläkin kertaa puhetta riitti melkein koko matkan ajan. Kuitenkin pian tuli kiusallinen hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin mun korkojen kopina ja ohiajavien autojen äänet. Pian sä rikoit hiljaisuuden sanomalla: ''tuota mitä oot mieltä, pitäisköhän meidän vihdoin siirtyä seuraavalle tasolle tässä meidän jutussa ja tehdä tästä ihan virallista?'' Mun naamalle tais levitä tosi idioottimainen hymy, jota et tosin nähnyt. Jännitti liikaa katsoa toista silmiin, paljon turvallisempaa oli tuijottaa maassa olevia lehtiä jotka kulki eteenpäin kylmässä syystuulessa. ''Niin, pitäis varmaan'', vastasin. Olihan sitä jo useamman kuukauden puheluita ja tekstareita lentänyt suuntaan jos toiseen, ja sanomattakin oli selvää, että toisen vieressä oli helppo ja hyvä olla. Neljään vuoteen on mahtunut paljon naurua ja kyyneleitä, ja oon kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka saan sun vierellä viettää. Minuuttiakaan en vaihtaisi ♥
