Vieläkin yhtenä kappaleena

''No joko?'' ja ''eikö vieläkään?'' on kysymyksiä, joita oon saanut tässä parin päivän aikana kuulla muutamaan otteeseen. Silloin raskausviikolla 27, kun mua käskettiin ottamaan iisisti ja varoiteltiin että vauva saattaa syntyä ennenaikaisesti mä olin melkein varma, että nyt kun sanotaan näin, niin ihan varmasti sitten kuitenkin mennään yli lasketun ajan. Ja oikeassahan mä olin. Vaikka tässä nyt ei olla mentykään yli kuin sen 2 päivää niin mä voin jo tuntea sen turhautumisen mitä kaikki ne tuntee, joilla raskaus venyy sinne 42 viikolla asti. Perjantaina mulla oli neuvola, ja jotain edistymistä oli kyllä tapahtunut mutta silti mahdotonta sanoa, kauanko tyllerö vielä meinaa masussa köllötellä. Toisaalta mulle on se ja sama koska päättää syntyä, kunhan päättäisi tulla omin ehdoin eikä synnytystä tarvitsisi käynnistää. Mulla on ollut niin hyvät visiot päässäni siitä, että supistusten alkaessa haluan olla kotona niin pitkään kuin pystyn koska tiedän, että pystyn rentoutumaan kotona paljon paremmin mitä sairaalassa. Käynnistyksessä taas joutuisin käymään koko prosessin läpi alusta loppuun sairaalan tiloissa, eikä ajatus tästä kieltämättä oikein houkuttele. Tottakai mun täytyy hyväksyä että nämä nyt vaan on sellaisia asioita mihin ei voi itse vaikuttaa, eikä kaikki aina mee niin kuin suunnittelee, mutta ainahan sitä voi silti toivoa parasta. Turhauttavinta tässä kaikessa varmaan on se, että mä en oikeasti yksinkertaisesti osaa tehdä mitään kun odotan vaan, että koska päästäis lähtemään. Laskettuna aikana kävin vielä kaupassa ja mulla oli jotenkin tosi hölmö olo kun sielä vaapuin menemään hyllyjen välissä :-D Täällä mä nyt sitten vaan möllötän kotona aina välillä yrittäen tehdä jotain sellaista, joka voisi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Toivotaan nyt vaan kovasti, että meidän pitkä odotus pian palkittaisiin ♥