Loppusuora häämöttää

Niin ne viikot vaan vierii hurjaa vauhtia eteenpäin. Vaikka kieltämättä välillä tuntuu, että aika sais mennä vieläkin nopeampaa. Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Erityisesti silloin olo käy  hirveän malttamattomaksi, kun pesukoneellinen toisensa jälkeen pesee pikkuisia vaatteita, pyyhkeitä ja harsoja sekä viikkaa niitä valmiiksi kaappiin odottamaan käyttäjäänsä. Toisaalta, sitten kun pieni tänne maailmaan päättää syntyä, niin siinäpä sitä sitten ollaan toisen vierellä useamman vuoden, pitäisi vain yrittää toisaalta nauttia vielä näistäkin hetkistä, kun on vapaus tehdä mitä vain ja milloin vain. Meidän rakas koissulikin pääsi vihdoin ja viimein kotiutumaan tänne meidän talouteen. Hankin Milon siis tammikuussa 2013, mutta sen sopeutumisesta kerrostaloelämään ei kertakaikkiaan tullut yhtään mitään. Milolla oli muutenkin paha eroahdistus, mutta kerrostalossa eläminen ja kerrostalon äänet pahensivat sitä entisestään. Siispä Milosta tuli mun vanhempien hupulainen noin vuoden ajaksi, koska omakotitalossa se oppi olemaan yksin tosi nopeasti kun näki ikkunasta, milloin kotiväki lähtee ja milloin tulee. Täällä rivitalossa asuessa on siis paljon helpompaa koirankin kanssa, ja Milo onkin kotiutunut tänne jo tosi hyvin, ja oon siitä kyllä niin iloinen! Muutenkin meille kuuluu oikein hyvää. Mitä nyt satunnaiset kipeät supistelut välillä vaivaa ja nukkumisestakaan ei ajoittain tahdo tulla mitään jatkuvan vessassa ramppaamisen takia. Ja aina joka vessakäynnin jälkeen mahassa alkaakin semmoiset sembalot, että tuntuu kuin toinen puskisi itsensä vatsapeitteiden läpi justiin. No mutta nämä on pikkuvikoja ja niiden kanssa pärjää, ja osaan kyllä olla kiitollinen jokaisesta potkusta ja hikottelusta niin kauan kuin niitä vielä tuntee ♥ Kohta sitä nimittäin potkitaan ja hikotellaan mahan ulkopuolella!