Odotuskuvia

Lähes heti sen jälkeen kun testi näytti plussaa niin tiesin, että haluan tulevaisuudessa valokuvauttaa kasvavan mahakumpuni. Jokainen raskaus on kuitenkin täysin ainutlaatuinen, ja tottakai ensimmäinen raskaus on aina ensimmäinen, niin mielelläänhän sen masun ainakin haluaa ikuistaa valokuvin ja näin muistella tätä aikaa sitten myöhemmin. Halusin valokuvista luonnonläheisiä ja suhteellisen neutraaleja ilman sen kummenpia rekvisiittoja, ja oon kyllä näihin kuviin tosi tyytyväinen. Hieman mua harmittaa muutaman viikon takainen äksidentti mikä tapahtui kun leikkasin Joelin hiuksia, nimittäin siitä koneesta irtosi yhtäkkiä tämä suulake, ja keskelle päätä tuli täysin kalju kohta :--D Eli ei muuta kuin koko pää kaljuksi... No, hiusten kasvua ei voitu tässä tapauksessa kyllä odotella, sillä pian tämä kumpu olisi ollut niin suuri, ettei sitä kauhean mielellään muistele. Näissä kuvissa on siis meneillään raskausviikko 33+1, eli massu on mun mielestä just hyvän kokoinen kuvattavaksi, ei liian suuri eikä liian pieni. Valokuvaajana toimi jälleen kerran ihana Suvi-Marja, joka aikoinaan kuvasi myös mun ja Joelin kihla- ja hääkuvat. Tiesin heti kun kuvattavaksi lähdettiin että tulen taatusti olemaan tuleviin kuviin tyytyväinen, ja niinhän mä olinkin! Mitäs te pidätte?

Lisää Suvi-Marjan taidonnäytteitä pääset katsomaan täältä!

Loppusuora häämöttää

Niin ne viikot vaan vierii hurjaa vauhtia eteenpäin. Vaikka kieltämättä välillä tuntuu, että aika sais mennä vieläkin nopeampaa. Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Erityisesti silloin olo käy  hirveän malttamattomaksi, kun pesukoneellinen toisensa jälkeen pesee pikkuisia vaatteita, pyyhkeitä ja harsoja sekä viikkaa niitä valmiiksi kaappiin odottamaan käyttäjäänsä. Toisaalta, sitten kun pieni tänne maailmaan päättää syntyä, niin siinäpä sitä sitten ollaan toisen vierellä useamman vuoden, pitäisi vain yrittää toisaalta nauttia vielä näistäkin hetkistä, kun on vapaus tehdä mitä vain ja milloin vain. Meidän rakas koissulikin pääsi vihdoin ja viimein kotiutumaan tänne meidän talouteen. Hankin Milon siis tammikuussa 2013, mutta sen sopeutumisesta kerrostaloelämään ei kertakaikkiaan tullut yhtään mitään. Milolla oli muutenkin paha eroahdistus, mutta kerrostalossa eläminen ja kerrostalon äänet pahensivat sitä entisestään. Siispä Milosta tuli mun vanhempien hupulainen noin vuoden ajaksi, koska omakotitalossa se oppi olemaan yksin tosi nopeasti kun näki ikkunasta, milloin kotiväki lähtee ja milloin tulee. Täällä rivitalossa asuessa on siis paljon helpompaa koirankin kanssa, ja Milo onkin kotiutunut tänne jo tosi hyvin, ja oon siitä kyllä niin iloinen! Muutenkin meille kuuluu oikein hyvää. Mitä nyt satunnaiset kipeät supistelut välillä vaivaa ja nukkumisestakaan ei ajoittain tahdo tulla mitään jatkuvan vessassa ramppaamisen takia. Ja aina joka vessakäynnin jälkeen mahassa alkaakin semmoiset sembalot, että tuntuu kuin toinen puskisi itsensä vatsapeitteiden läpi justiin. No mutta nämä on pikkuvikoja ja niiden kanssa pärjää, ja osaan kyllä olla kiitollinen jokaisesta potkusta ja hikottelusta niin kauan kuin niitä vielä tuntee ♥ Kohta sitä nimittäin potkitaan ja hikotellaan mahan ulkopuolella!

Nyt on vaihdettu maisemaa!

Koko omaisuus muutamaa kattilaa ja piirakkavuokaa lukuunottamatta on nyt saatu roudattua turvallisesti uuteen kotiin. Muuttopäivä oli kieltämättä raskas, vaikka mä en mitään muuta tehnytkään kun istuin ja viisoin sormella mikä kuuluu mihinkin, mutta ilmeisesti pelkkä seisominen koko päivän ajan oli mulle jo ihan liikaa. Mun jalkoja särki illalla ihan mielettömän paljon, ja yöllä vessaan käveleminenkin oli työn ja tuskan takana. Tätä samaa tuskaa oikeastaan jatkui vielä myös seuraavat päivät, kun piti laatikoita yrittää purkaa ja saada siitä mörskästä kodin näköistä. Joel mulle kokoajan yritti sanoa, että yritä nyt ottaa iisisti, kyllä hän laittaa kun vaan kerron mitä laitetaan mihinkin. Mutta kun ei se vaan oo sama asia, mä haluan laittaa ite kaikki sinne mihin mä haluan. Tajusin kuitenkin sen, että kiire ei oo mihinkään ja tavaroita voi laittaa paikoilleen pikkuhiljaa. Joelin kuitenkin ollessa töissä muhun aina iski kunnon siivouskärpänen ja saatiinkiin parissa päivässä kaikki laatikot purettua ja tavarat oikeille paikoilleen. Tätä purkamista tietysti nopeutti se, että kaikki laatikot oli lähestulkoon kasattuna yhteen tyhjään huoneeseen, eikä laatikoiden tarvinnut olla ympäri asuntoa tientukkona. Kuinka ihanaa onkaan kun on vihdoin oikeasti tilaa! Tuossa tosiaan kun rupesin alkuviikosta laittamaan ruokaa huomasin, että meidän kattilakaappi näyttää vähän turhan tyhjältä, ja ruvettiin siinä selvittelemään mihin meidän puuttuneet keittiövälineet on joutunut. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että meiltä jäi Kokkolasta kokonaan yksi laatikko keittiöstä purkamatta! Mä en käsitä miten se on edes mahdollista, mutta jostain syystä kukaan ei vaan tarkistanut just sitä nimenomaista alalaatikkoa missä nämä kattilat sunmuut sijaitsi. No, pääasia että ovat tallessa ja löytävät vielä jälkijunassa uuteen keittiöön. Meidän naapurit on kaikki tosi mukavia, ja omia puuttuvia työkalujakaan ei kuulemma heidän mukaansa kannata ostaa, sen kun menee ovelle koputtamaan ja lainaa! Sen verran mitä täällä nyt muutamana päivänä on päässyt asustelemaan, niin kaikki vaikuttaa kyllä niin semmoselta, mitä mä asuinpaikalta oon halunnutkin. Uskon kyllä, että me tullaan kotitutumaan tänne tosi hyvin :-)

Aion tehdä varmasti jossain vaiheessa myös kunnollisen asuntopostauksen sitten, kun ollaan saatu vielä verhot ikkunaan ja kaikki muutenkin siihen kuntoon, että semmoisen voin toteuttaa.